Koulukiusatun tarina

Meillä on käynnistyi Mä en kiusaa – viikko 7.–11.10., siihen sisältyy erilaisia tapoja tuoda esille kiusaamiseen liittyviä aiheita ja puhua myös siitä, miten kiusaaminen vaikuttaa mielenterveyteen, joten sain kiusaamiseen liittyvän blogitekstin eräältä henkilöltä, hän kertoo tekstissä omakohtaisesta kokemuksestaan kiusatuksi tulemisesta, sekä siitä millaiset jäljet kiusaaminen voi jättää ja kuinka pitkälle kiusaamisen vaikutukset tulevat elämässä mukana. Mutta, myös siitä miten lopulta oikeanlaisen avun ja tuen kanssa asiat helpottavat.

“Minä olen yksi koulukiusaamisen uhreista, tai entinen sellainen. Nykyään kun olen jo lähes kolmekymmentävuotias ja peruskoulu ajat ovat onneksi jo ohitse.

Koulukiusaaminen on sana, jolla vähätellään joka ikisen uhrin tuskaa ja vuosienkin jälkeistä kipua. Sana, jolla yritämme yhä edelleen pyyhkiä maton alle kiusaajan tekoja. Jos aikuinen ihminen systemaattisesti hakkaisi (työ)kaveriaan, haukkuisi, syrjisi, pilkkaisi ja väheksyisi tai muuten satuttaisi toista ihmistä, puhuttaisiinko hänestä kiusaajana? Ei. Silloin puhutaan väkivallasta.

Jostain syystä koululaisista ja opiskelijoista (alakoulusta ammattikouluun tai lukioon, jopa ammattikorkeaan tai lukioon asti) kuitenkin puhutaan edelleen kiusaajina. Kiusaajina, joilla on itsellään niin paha olla, että heidän ainoa tapansa purkaa sitä on satuttaa muita. Onko se silloin oikein, että sivullisen ja viattoman lapsen tai nuoren elämästä tulee helvettiä? Ja entä jos kiusaaja on rumasti sanottuna vain kusipää, eikä väärin ymmärretty nuori? 

Minua kiusattiin varmaan jo päiväkodissa asti, mutta vasta alakoulussa älysin itsekin olevani kiusattu. Silloin se oli nimittelyä, leikistä pois jättämistä ja naureskelua. Mutta myös esimerkiksi jäävuorelta alas pudottamista, salaa nipistelyjä tai pulpetin kanteen piirtelyä. Yläkoulussa tavaroitani piiloteltiin joka päivä, tai niitä tuhottiin. Tönittiin ja lyötiin, naurettiin ja pidettiin naurunalaisena. Oli vaikea huomata, että itsestä ei pidetä eikä itseä oikeastaan edes siedetä, vaikka yritti kaikkensa.

Ammattikoulu Ikäisenä silloinen kaveripiirini alkoi yhtäkkiä pitää minua vitsinä. He kaikki kävivät lukiota, jolloin olin ainut amislainen ja automaattisesti huonompi ja tyhmempi kuin he. Mielenterveydelliset ongelmani oli heille vähän liiankin hauska vitsi, saati syömishäiriöt.

Mistä sitten apua?

Minä en itse puhunut kenellekään kouluaikoina. Pelkäsin liikaa seurauksia. Siitä huolimatta tai juuri siksi, sanoisin neuvoksi puhumisen. Puhu kenelle tahansa aikuiselle, johon koet voivasi luottaa. Puhu kavereillesi. Netissä ja puhelimitse voit myös löytää paljon keskusteluapua luottamuksella ja nimettömästi. 

Mieluisa harrastus, jossa voit täysin unohtaa hankalat asiat, auttaa varmasti. Itselläni se on aina ollut lukeminen. Helpottaa uppoutua aivan toiseen maailmaan.

Kun täytin 18 vuotta, ohjauduin oman terveyskeskuksen kautta (nuoriso)psykiatrisen sairaanhoitajan luokse ja rehellisesti se oli itselleni pelastus. Sairaanhoitajan kanssa olen päässyt purkamaan traumojani, keskustelemaan niistä kaikista kipeimmistäkin asioista ja joinain kertoina olemme keskustelleet vain sen hetken kuulumisista. Käyn yhä lähes viikoittain puhumassa hoitajan luona terveyskeskuksella, nykyään toki aikuispuolen asiakkaana. Käynnit ovat täysin luottamuksellisia ja maksuttomia. Suosittelen kaikille aina lämpimästi terapiaa, vaikka ajatus tuntuisi kuinka pelottavalle.

Lisäksi minulle toimi se, että vaihdoin sekä paikkakuntaa, että kaveripiiriä täysin. En ole enää tekemisissä kenenkään aiempaan ”kaveriini”. Oikeastaan koen, että minulla on vain yksi ystävä, mutta hän onkin minulle niin paljon enemmän; hän on minulle tuki, turva, ”sisko”, ihminen, jonka kanssa voin aidosti olla oma itseni. Hän ja hänen perheensä ovat auttaneet minua löytämään oman itseni, olen saanut täysin häveyksissä olleen itsevarmuuteni takaisin. 

Toki on myös mainittava, että avomieheni on auttanut paljon, hän on näyttänyt, että olen rakkauden arvoinen, hän on opettanut minua rakastamaan.

Nykyään voin aidosti sanoa olevani onnellinen. Traumat jättävät tietenkin aina jonkinlaisen jäljen sisimpään, mutta sen kanssa oikeasti oppii elämään, kun isoimmat haavat paranevat. Koen, että olen vihdoin se oikea minä, sellainen, joka haluankin olla.”

 

Millaisia ajatuksia tai tuntemuksia henkilön teksti/aihe teissä sai aikaan?