Elämää Varapäreessä

                                                                   Meillä on Varapäreessä elokuun teemana "oma polku". Minulle tämä aihe herätti monenlaista tunnetta. Oma polkuni on ollut hyvin kivikkoinen ja täynnä töyssyjä. Mutta vastapainona jokaisen töyssyn myötä tullutta kokemusta ja oppia.  Kun taaksepäin katsoo, huomaan olleeni suurimman osan elämästäni "hukassa", vailla suuntaa.  Vaikka jonkinlainen käsitys minulla on aina ollut mitä tulevaisuudelta haluan, on elämä antanut minulle lukemattomia haasteita joita nyt ajatellen olen joutunut "suorittamaan" ennen kuin olen päässyt eteenpäin niitä tavoitteita kohden.  Jo pienestä lapsesta lähtien minulla oli vahva oma tahto. Asiat piti mennä juuri niin kuin itse halusin, olin yksinhuoltaja äidille kova pala purtavaksi. Muistankin äitini monesti sanoneen minua itsepäiseksi tytöksi jolle on ihan turha kertoa miten asiat kuuluisi tehdä, kun tein ne taatusti päinvastoin. Enkä ole tähän ikään mennessä muuttun

  Luin tänään Yleltä Emilia Kujalan kolumnin  ” Toipumistarinoidentehtailu on vallankäytön muoto, jolla voi olla kauaskantoisia seurauksi a”.  Kolumnissa otetaan kantaa siihen, kuinka mediassa kovin usein kokemustarinat typistyvät taisteluun, joka voitettiin. Mitä vaikeampi tarina, sen parempi ja tähän lisätään vielä jokin kiva ”klikkiotsikko”. Tätä perustellaan toivon lisäämisenä.   Olen itsekin kokemusasiantuntijana tätä   usein pohtinut ja osittain myös tätä ilmiötä vierastanut. Älkää käsittäkö väärin, minusta on erityisen tärkeää, että kokemusasiantuntijoita hyödynnetään mahdollisimman laajasti ja toivon tuominen on tärkeää. Olen kuitenkin itse kamppaillut oman tarinan ja sen kertomisen kanssa sen suhteen, että kerrottuna kaikki tuntuu näyttäytyvän hienommalta, kuin mitä se todellisuudessa onkaan.   Toisinaan tuntuu, että harteilleni yritetään laittaa sankarin viittaa, jota en halua.   Vaikka olen kulkenut vaikean polun masennukseni kanssa ja se työ, jonka olen tehnyt i