Yksi tarina kiusaamisesta

 Koulukiusaamisesta puhutaan paljon, ja lehdistä saa viikoittain lukea surullisia tarinoita nuorista, jonka kiusaamiseen koulu ei osaa puuttua tai jotka päätyvät riistämään itseltään hengen loputtoman kiusaamisen ansiosta. Vuodesta toiseen samat tarinat, ja silti tuntuu, ettei kukaan opi mitään. Joka kerta uutisia lukiessani muistan omat kouluvuoteni, jossa kiusaamiseni oli systemaattista ja  päivittäistä. Myös tuona aikana monesti toivottomat ajatukset valtasivat mieleni, mutta sisällä kuitenkin tiesin, että jonain päivänä pääsen siitä helvetistä irti, ja en enää ole kenenkään kiusaamisen kohde.

Ala-asteella olin kaikkien kaveri, ja opettajanikin mielestä olin henkilö, joka yhdisti pojat ja tytöt kokonaiseksi isoksi luokaksi. Luokallamme ei ketään kiusattu, ja kaikki tulivat toimeen toistensa kanssa.

Meillä oli uskomattoman hyvä ja tiivis luokkahenki. Kaikki muuttui, kun viidennen luokan hiihtolomalla muutimme perheeni kanssa Kiuruvedelle, jossa sain heti huomata olevani erilainen. Entisessä kotikaupungissani en ollut kenenkään mielestä omituinen harrastusteni tai pukeutumiseni vuoksi, mutta siellä sain heti tuntea sen nahoissani. Voimistelu ja tanssihan olivat tyttöjen harrastuksia, ja oranssi takki oli tyttöjen väri. Minun olisi pitänyt pelata jalkapalloa tai jääkiekkoa ja pukeutua mustiin, niin en olisi herättänyt lainkaan huomiota pienessä kylässä. Hyvin nopeasti uudet luokkalaiseni alkoivat haukkumaan minua ja huutelemaan koulussa ja kaduilla. Olin häkeltynyt, sillä en ollut ennen kokenut tällaista. Nyt uudella paikkakunnalla minulla ei ollut laajaa kaveriporukkaa, johon olisin voinut turvautua, joten jouduin yksin ottamaan huutelut vastaan.

Melko pian äitini sai tietää kiusaamisestani, ja hän tuli heti seuraavana päivänä kesken koulupäivän luokkaani puhumaan aiheesta. Tilanne tuntui nololta ja muistan itkeneeni silmät päästä eturivissä, kun äitini opettajan kanssa ripitti luokkakavereitani. Tämä viesti meni kuitenkin kertalaakista perille, ja kiusaaminen loppui kuin seinään. Sain uusia kavereita, ja minua ei pidettykään enää niin outona, vaan ihan hyvänä tyyppinä. Pelasimme yhdessä pallopelejä, tanssimme tanssikerhossa ja voimistelimme koko luokan voimin. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes yläaste alkoi.

Ensimmäisenä yläasteen päivänä minulle täysin tuntematon, ylemmällä luokalla oleva, poika alkoi huutamalla haukkumaan minua ”transuksi”. Minulla oli tyttöpuolisia kavereita, en edelleenkään pukeutunut mustiin, ja minulla oli pidempi tukka, joten olinhan valmis paketti tälle sanalle. Sama poika jatkoi päivittäistä huutelua käytävillä ja välitunneilla, ja hyvin pian joukkoon liittyi myös muita huutelijoita, ja kohta haukkumahuutoja sai kuunnella jokainen hetki, jokaisen vastaantulijan suusta. Pahimmalta väkivallalta vältyin, mutta kyllä joskus käsiksikin käytiin. Jälkikäteen ajateltuna he varmasti purkivat omaa paskaa oloansa minuun, olivat kateellisia siitä, että tulin hyvin tyttöjen kanssa juttuun tai pitivät vain toisen haukkumista siistinä juttuna, jolla tunsi itse kuuluvansa johonkin. Mene ja tiedä.

Tunsin usein oloni niin yksinäiseksi, ahdistuneeksi ja
voimattomaksi, kun en päässyt kiusaamiselta rauhaan juuri missään, eikä minulla ollut mahdollisuutta yksin nousta koko koulua vastaan. Toivoin joka ilta, että olisin kipeä, jotta minun ei tarvitsisi mennä kouluun. Silti jokainen aamu sinne oli lähdettävä. Miksen sitten mennyt taas kertomaan äidilleni, että kiusaamiseni jatkuu? Koin alkavassa teini-iässä, ettei äidistä olisi ollut yläasteella apua, sillä jokainen oppitunti oli eri opettajan kanssa, ja ajattelin, että kertomalla siitä pahennan vain tilannetta. En halunnut myöskään tuottaa lisämurheita äidilleni, joka jo kertaalleen pelasti minut kiusaamiselta. Joten en puhunut siitä kenellekään aikuiselle. Eikä minun tarvinnut kertoa siitä kenellekään ikäiselleni, koska kaikki tiesivät mitä ympärilläni tapahtui. Sinun piti olla vähintään kuuro ja sokea, jotta olisit välttynyt siltä, miten minua päivittäin kohdeltiin.

Koulun roolista puhutaan aina kiusaamistilanteissa, ja oman kokemukseni mukaan yksikään opettaja ei puuttunut kiusaamiseeni. Heillä kaikilla oli silmät ja korvat päässä, ja he kulkivat yhtä lailla käytävillä ja välitunneilla, joissa kiusaamiseni oli pahinta, mutta eivät silti reagoineet siihen millään tavalla. Kukaan ei koskaan tullut kysymään kuinka minä voin, vaikka varmasti kuulivat mitä minulle päivittäin huudeltiin. En myöskään itse koskaan mennyt itkemään asiaani heille, vaan pidin tämän kaiken visusti sisälläni, ja häpesin sitä, että minua pidetään outona ja hirveänä ihmisenä, jolle voi päivittäin muistuttaa koulussa, kaduilla, kaupassa, kioskilla, auton ikkunasta huutamalla, kuinka olin ”vitun tyttö, homo, transu” jne.

Kiusaamisen alettua yläasteella kuoppasin kaikki harrastukseni ja koulun ulkopuolella lukittauduin huoneeseeni, kuuntelin musiikkia, katsoin elokuvia ja rukoilin pääsyä pois Kiuruvedeltä. En juuri liikkunut vapaa-ajallani ulkona, paitsi silloin kun oli disco. Siellä menin kiusaamisenkin uhalla tanssimaan ja nauttimaan muutaman ystäväni kanssa, ja unohtamaan kaikki edes hetkeksi. Tanssista sai voimaa jo silloin, ja sama pätee edelleen.

Kaksi vuotta kuuntelin päivittäin sitä saastaa ja otin vastaan käytävällä tönimistä ja vaatteideni päälle sylkemistä. Tämä ajoi minut väistämättä haaveilemaan usein siitä, kuinka vahingoittaisin kaikkia kiusaajani.

Kirjoitin jopa vuosikirjaan, kuinka toivoisin omistavani haulikon ja panokset. En varmasti oikeasti olisi tehnyt mitään, mutta uskon, että jokaisella ihmisellä on oma murtumispisteensä. Minua he eivät saaneet murrettua, vaikka kovasti yrittivätkin. Onneksi näin, en halua edes miettiä niitä seuraamuksia.

 Pelastukseni paksun nahan lisäksi olivat pari läheistä ystävää ylemmällä luokalla, joihin pystyin välillä turvautumaan, ja jotka puolustivat minua parhaansa mukaan. Suurimpana voimana oli kuitenkin usko siihen, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi ja pääsen kauas pois siitä pienestä, ahdasmielisestä kylästä. 

Monesti myöhemmin olen miettinyt, että olin ilmeisen valovoimainen henkilö, että sain niinkin suuren sirkuksen aikaan pienellä kylällä pelkällä olemassaolollani!

Se päivä lopulta koitti, kun muutimme pois Kiuruvedeltä ja pääsin jatkamaan koulutaivaltani ala-asteystävieni kanssa.
Elämä alkoi uudestaan, mutta kiusaamisvuodet olivat jättäneet syvät arvet, joista osaa parantelen vielä tänäkin päivänä. En juuri puhunut kiusaamisesta vanhoille ystävilleni, vaan nautin heidän seurastaan ja heidän hyväksymisestään. Sain olla taas oma itseni, joka tuntui hyvältä vuosien sulkeutumisen ja itsensä pienentämisen jälkeen. Prosessi oli hidas, mutta pikkuhiljaa itsevarmuuteni ja itsetuntoni alkoivat palautua ja olen siitä ikuisesti kiitollinen ystävilleni, jotka ottivat minut takaisin elämäänsä.

Toivottavasti tulevaisuudessa myös koulut puuttuvat kiusaamiseen entistä tehokkaammin ja vakavammin.

Tietyissä tilanteissa jopa virkavallan on suotavaa puuttua kiusaamiseen, mikäli se ylittää rikoksen rajat. Ei aikuisiltakaan hyväksytä sellaista käyttäytymistä, miksi sitten lapsilta ja teini-ikäisiltä hyväksyttäisiin?

Ymmärrettävästi koulu ei halua omaa mainettaan tahrata, ja opettajat ovat muutenkin ylityöllistettyjä, mutta silti korkeamman auktoriteetin tulisi puuttua ja käyttää valtaansa näissä tilanteissa. Kiusattua ei tulisi missään nimessä siirtää toiseen kouluun, vähätellä hänen kokemustaan tai pakottaa teennäisiin sovintotilaisuuksiin, vaan häntä tulisi kuunnella, ymmärtää ja auttaa. Pakotettu anteeksipyyntö ei palvele ketään, vaan sen tulee olla aito, ja aitous tulee vasta siinä vaiheessa, kun kiusaaja ymmärtää miksi joutuu toiselta anteeksi pyytämään. Kiusaajalta tulisi myös aina selvittää miksi hän tekee niin? Mikä ajaa hänet jatkuvasti satuttamaan toista ihmistä? Onko hänellä itsellä kaikki asiat hyvin? Se on kiusaajalle todella kova paikka joutua pohtimaan näitä asioita, sanomaan ne ääneen ja tuntemaan häpeää teoistaan. Minä sain muutaman anteeksipyynnön vuosia myöhemmin, ja se tuntui liian vähältä, liian myöhään.

Kodin roolia ei saa myöskään unohtaa kiusaamisen kitkemisessä. Jokaisen vanhemman tulisi oikeasti tehdä lapselleen selväksi, että kiusaaminen on väärin ja se satuttaa toista. Vanhempien tulisi olla kiinnostuneita lapsensa elämästä ja kysyä mitä heille kuuluu, ja olla aina tarvittaessa läsnä, ja näyttää esimerkkiä, kuinka toisia ihmisiä kohdellaan. Kotona tulisi myös aina kuunnella, kun lapsella on asiaa, keskustella avoimesti vaikeistakin aiheista ja rakastaa aina, tilanteesta huolimatta.

Oma uskomukseni on, että kiusaaminen loppuu vasta siinä vaiheessa, kun kaikki ihmiset arvostavat toinen toisiaan ja ymmärtävät, että erilaisuus on rikkaus. Kaikista ei tarvitse aina pitää, mutta kaikkien kanssa tulisi tulla toimeen. Sama pätee työelämässäkin. Asia on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta silti se unohtuu monelta. Mikäli sinä näet kiusaamista missä tahansa, puutu siihen! Ole rohkea ja puolusta altavastaajaa.

Joskus yksikin puolustuksen sana voi olla merkityksellinen toiselle. Vierestä katsojana hyväksyt teot, ja annat pahan kiertää.

Lopuksi tahdon sanoa tällä hetkellä kiusaamisesta kärsivälle, että se päivä koittaa vielä, kun kiusaaminen loppuu ja kaikki muuttuu paremmaksi. Tiedän, että olet kuullut miljoona kertaa ”älä välitä niistä” ja ”lyö takaisin”. Ymmärrän, etteivät ne auta mitään, kun on henkisesti aivan loppu.
Älä kuitenkaan menetä toivoasi ja uskoasi itseesi, sillä ne ovat tärkeimmät voimavarasi, ja joku päivä tulet sen vielä tajuamaan.

Kuten jo totesin, että aikuiselle kertominen voi tuntua vaikealta tai jopa mahdottomalta, niin kehotan silti sen tekemään. Oli se sitten oma vanhempi, opettaja, valmentaja, kummi, kuka tahansa, joka sinusta välittää. Oma kokemukseni olisi voinut olla hyvin toisenlainen, jos olisin avannut suuni enkä pitänyt kaikkea sisälläni. Usko kun sanon, että olet ainutlaatuinen ja upea, ja mikään kiusaaminen ei tule viemään sitä pois.

Ja jokaiselle kiusaajalle tahdon muistuttaa: karma ei unohda.

-Teksti julkaistaan nimettömänä-