Kun voimat loppuivat…

Kerron tarina ilman, että mietin tarkkaan mitä sanon, anna ajatusten virran nyt palata hetkeen,
kun voimani loppuivat.

Oli helmikuu, minun oli muutettava, koska asunto, jossa asuin vuokralaisena, myytiin. Silloinen poikaystäväni ei ilmaantunut muuttopäivänä paikalle, eikä juuri muutenkaan enää elämääni sen jälkeen. Pian olisi hiihtoloma, kyllä minä sinne asti jaksan ja sitten saan rentoutua.

Hiihtoloma ei tuonutkaan haluttua palautumista, vaikka maisemanvaihdos Ylläkselle ja musiikkikeikat toivatkin iloa hetkellisesti. Keikalla olivat muuten Yö ja toisena iltana Suvi Teräsniska. Sunnuntai-iltana nousi kuume. Kehoni oli minua viisaampi, näin ajattelen. Jos tuota kuumetta ei olisi tullut, niin miten pitkään olisi mennyt ja olisiko kenties toipumiseenkin mennyt sitten pidempään, vaikea sanoa.

Sain sairaslomaa pari päivää, jonka jälkeen menin kuumeen takia kuitenkin myös paikan päälle käymään, jolloin purskahdin itkuun ja sanoin: ”Kun joku sanoisi minulle, että sinä et ole työkykyinen.” Kun joku sanoisi, en voinut itse sitä edes sanoa. En voinut myöntää, että olen aivan loppu, kaikki voimat ovat hävinneet ja en jaksa mennä töihin. Olin liian kiltti, äärimmäisen tunnollinen ja tunteellinenkin. Työtaakkaani oli yritetty keventää, sillä olin ilmoittanut kahdelle työnantajalleni, että olen tiukilla, mutta sillä hetkellä ratkaisuja ei voitu tehdä enempää.

Hoitaja antoi minulle heti ajan lääkärille, joka kirjoitti saman tien neljä viikkoa sairaslomaa, (näin ainakin muistelen). Sitten alkoi toipuminen. Minulle saatiin sijainen, jonka nopeasti perehdytin. Hän sanoi, että voi varmaan soittaa minulle, jos jotain tulee. Sillä hetkellä olin jo oppinut jotain, sanan ei. Sanoin, että ei, minulle ei voi soittaa. En muista tarkalleen, mitä vastasin lisää, kun hän katsoi minua hämmästyneenä.

Ei-sana piti siis oppia vaikeimman kautta. Jotain merkkejä siitä kertoo ehkä sekin, että 21- vuotiaana muutin opiskelujen perässä tarkoituksella sellaiselle paikkakunnalle, jossa minua ei tunnettu, jotta minua ei pyydettäisi mihinkään harrastusjuttuihin tai toimikuntiin. Haluan kuitenkin selventää, että nautin kaikista harrastuksistani ja vastuista nuorena kotipaikkakunnallani, mutta kun kalenteri oli jo tammikuussa täytetty kesään asti, niin jotain piti tehdä asian eteen.

Mutta palataan nyt vielä vuoteen 2011. Olin uupunut. Makasin sohvalla, nukuin, jokainen pieni askare vaati ponnisteluja. Siskoni soitti minulle tahallaan aamuisin, että heräisin päivään ja lähtisin edes vähän ulos. Kuinka ärsyttävää se oli, mutta niin tarpeellista. En ihan tarkkaan muista tietenkään kaikkea, mutta muistan käsitelleeni eron poikaystävästäni kirjoittamalla hänelle kirjeen, sekä tapaamalla. Se saatiin päätökseen.

Kävin Iisalmessa juttelemassa psykiatriselle sairaanhoitajalle viisi kertaa. Ehkä en ihan syvintä sielujen sympatiaa hänen kanssaan tavoittanut, mutta apua kuitenkin ja nenäliinoja. Neljä viikkoa ei riittänyt. Jatkettiin sairaslomaa. Minulla oli kuitenkin kova halua päästä töihin, ihan täysin suorittaja-minä ei siis hellittänyt, mutta kuitenkin riittävästi. Halusin viedä loppuun sen, minkä olin aloittanut. Sillä kevään jälkeen lähtisin opiskelemaan, joka ei vielä tuolloin toki ollut varmaa, että saanko paikan.

Toukokuussa palasin töihin. Oli suunniteltu työnantajien ja hoitajien kanssa, mitä olisi hyvä huomioida, kun palaan töihin. Minulle ne olivat myös kasvun paikkoja. Tajusin, että minun on pidettävä puoliani, minun ei tarvitse uhrata itseäni muiden takia, sillä ei minusta ole hyötyä kenellekään, jos en pysty olemaan toimintakuntoinen.

Olen kokemuksestani nykyään ainoastaan kiitollinen. Opin valtavasti itsestäni, työelämästä, palautumisesta, liiallisesta kiltteydestä ja tunnollisuudesta, ja itseni onneksi vielä melko nuorena.

Nykyään tunnistan ensioireet ja reagoin niihin heti ja se on mahtava juttu. En halua toista kertaa antaa itseni palaa niin totaalisen loppuun, kuin silloin. Pyrin valitsemaan rauhoittumisen ja levon tarvittaessa ja teen asioita, että mieleni voi hyvin. Syön terveellisesti, harrastan liikuntaa ja tänä syksynä aloitin avantouinnin! Otan apua vastaan, pyydän apua ja otan vastaan, mitä tulee. Kaikkia asioita en voi hallita, mutta pyrin pitämään huolta siitä, mistä voin, eli omasta hyvinvoinnistani nyt ja tulevaisuudessa.

"Todelliset kysymykset kuuluvat:

Kuka uskaltaa eksyä?

Kuka rohkenee olla heikko?

Ketkä malttavat pysähtyä murtumaan?"

-Tommy Hellstein-

Uskallusta ja toivoa tulevaan kaikille toivottaen Elina E