Havaintoja kiusaamisesta- ennen ja nyt

                           

                 

   "Sinun ei pidä olla noin herkkä, kun itket sinua kiusataan herkemmin."

     Nämä sanat kuulin useasti, mm. alakoulun opettajan suusta. 



Karua, eikö totta? Eikö juuri opettajien ja muiden aikuisten vastuulla ole sekä koulumaailmassa, että kotona puuttua kiusaamiseen? Toki siihen joskus puututtiinkin, kun siitä satuttiin kotona tietämään. Koulun ja kodin välinen informaatio oli minun kouluaikaan onneton. Ainakin kun kyseessä oli jatkuva kiusaaminen johon ei enää lopulta paljoa reagoitu... Oli vissiin liian kulunut aihe ja varmaan toistin liikaa itseäni. En edes osaa kuvitella mikä oli se perimmäinen syy tai oikeus jättää viaton lapsi vaille apua. Saati, että kiusaajille olisi haettu apua! Koska he sitä tarvitsisivat myös... 

Jos joskus sain kerrottua kiusaamisesta jollekkin aikuiselle, asiaa vähäteltiin. Koska minä itkin paljon, olin liian herkkä, otin asiat liian raskaasti. 

Joskus minulle on sanottu myös, että "älä ole tuollainen ja älä tee sitä ja tätä ja miksi et voi olla niin kuin muut?" Sehän se onkin ratkaisu kaikkeen, olla jotain muuta kuin on. Ei saisi olla oma itsensä... Silloin herkästi unohtaa itsensä. Itsetunto poljettiin alas jo kolmannella luokalla. 

Vaikka minulla olikin taustalla diagnosoimaton adhd josta "erilaisuuteni" tai tietty nepsyille luontainen käyttäytymiseni vahvasti johtuikin, tai vaikka olin yksinhuoltaja perheen ainut lapsi ja en toista vanhempaani tuntenut ja olin ns. alempaa kastia kuin jotkut muut, ja ETENKIN vaikka minulla alkoi murrosikä muita tyttöjä huomattavasti aiemmin, ei poista sitä tosiasiaa, että kaikki ovat saman arvoisia. Olivat minun lapsuudessa ja ovat nykyään. 

Ne aikuiset jotka minua auttoivat ja uskoivat, eivät vähätelleet, mahtuvat yhden käden sormiin. Yksi heistä oli psykiatrinen sairaanhoitaja jolla kävin ysillä ja sain masennus diagnoosin samoilla tulilla. Yksi heistä oli myös ukkini, joka myös kirjoitti aikanaan paikalliseen lehteen monia närkästyttäneen kirjoituksen koulukiusaamisesta. 

Silloin en osannut arvostaa hänen tekoaan, mutta nyt nakkaisin ukille "high fivet!" Onnekseni olen saanut häneltä perintönä lopulta kuitenkin kunnon annoksen ROHKEUTTA olla pelkäämättä puhua omista kokemuksistani!

Olen jäänyt elämässäni useaan otteeseen porukoiden ulkopuolelle. Olen kokenut yksinäisyyttä ja hämmennystä siitä, etten osannut olla kuin muut. Saatoin änkyttää, kun jännitin luokassa vastaamista, en muistanut mitä piti sanoa tai sanat yksinkertaisesti hävisivät päästäni. Mietin liikaa joka ikinen päivä mitä muut ajattelevat minusta ja pelkäsin mistä minua kiusattaisiin seuraavaksi... Ja pelkäsin myös, että aikuiset eivät auta minua enää.

Nyt 20 vuotta myöhemmin, kiusaamiseen liittyvät asiat ovat vahvasti läsnä, lasteni kautta.    Valitettavasti tyttäreni aloittaessa 1.lk jouduin kohtaamaan sen tutun karun faktan siitä, että jos poikkeat millään tavalla siitä ns. normista, joudut arvostelun kohteeksi. Se nostatti lapsuuden traumat esiin. Vaikka olen niitä vuosia käsitellyt terapiassa. Ne ei silti häviä, eikä niitä pidäkkään unohtaa tai leikkiä ettei ne vaikuttaisi minuun. Tottakai vaikuttaa ja ne ovat muovanneet minusta sen henkilön joka olen tänä päivänä, niin hyvässä kuin pahassa.

Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, että "pieneenkin" kahnaukseen ottauduttiin heti ja se käytiin läpi. se muutos oli asioihin 20 vuodessa tullut!

 Itse toki olen hyvin tiukka vanhempi ja vaadinkin, että asiat selvitetään ja haluan ehdottomasti siitä myös tiedon, miten asia on hoidettu. Minulla on omien kokemusteni kautta tietoa mitä etenkin nepsylapselle kiusaaminen voi tehdä. Ja en halua, että jo valmiiksi erityisherkkä ja ahdistunut lapsi joutuu pohtimaan miksi aikuiset eivät puuttuneet tai kuvittelee, että noin tai näin saa tehdä. 

Minulla on myös poika kaksivuotisessa eskarikokeilussa. Hänen kanssaan ollaan paljon käyty läpi hyviä kaveritaitoja. Koen, että jokaisen vanhemman vastuulla on käydä niitä läpi.  Muistaa myös muistuttaa lasta, että joskus hoito- tai koulukaverilla voi olla huono päivä ja tärkeintä on, että asia selvitetään yhdessä aikuisen kanssa. Joka kerta. Lapselle tilanne voi jäädä mieleen ja lapsi voi mennä siitä hyvin hämilleen.

 Haluan muistuttaa myös kaikkia varhaiskasvatuksessa ja koulumaailmassa työskenteleviä ammattilaisia, että kuunnelkaa, pitäkää hyvä yhteys kotiin ja ei ole niin pientä asiaa jota ei kannattaisi ottaa puheeksi! Ne pienet asiat voivat olla lapselle suuria. Teette arvokasta työtä! 

Olen kuullut äitiyteni aikana monesti lauseen "lapsia on erilaisia". Toki se on totta, mutta haluan muistuttaa, että kiusaaminen ei ole ok, oli sitten taustalla mitä tahansa. Toistan itseäni, mutta kiusaaja tarvitsee myös apua. Ja mitä aikaisemmassa vaiheessa kiusaamiseen puututaan ja siitä aletaan puhua, sen parempi! Ja siinä ollaan myös menty eteenpäin minun kouluajoistani. 

Asioista puhutaan ääneen, niitä ei enää vähätellä niin paljoa, mutta paljon on töitä vielä tehtävä, että asiat muuttuu ja kiusaamista saadaan kitkettyä riittävästi. Ehkäisevä työ on tässä vaiheessa mielestäni avainasemassa. 

Jokaiselle kiusatulle ja kiusatun huoltajille haluan toivottaa paljon voimaa ja uskoa parempaan! Puhukaa ääneen, kuunnelkaa lastanne. Puuttukaa epäkohtiin rohkeasti! 

Ja muistakaa, ettette ole yksin.


- Elina, koulukiusaamisesta selvinnyt, äiti ja ylpeästi erilainen





 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mykkäkoulusta työtehtävien tahalliseen vaikeuttamiseen - Työpaikkakiusaaminen ilmenee eri tavoin.

Uusi apuohjaaja Elina esittäytyy!

Toiminnanohjaajan esittely ja ajatuksia luovuudesta