Ajatuksia toipumistarinoista

 

Luin tänään Yleltä Emilia Kujalan kolumnin

 ”Toipumistarinoidentehtailu on vallankäytön muoto, jolla voi olla kauaskantoisia seurauksia”. 

Kolumnissa otetaan kantaa siihen, kuinka mediassa kovin usein kokemustarinat typistyvät taisteluun, joka voitettiin. Mitä vaikeampi tarina, sen parempi ja tähän lisätään vielä jokin kiva ”klikkiotsikko”.

Tätä perustellaan toivon lisäämisenä.

 

Olen itsekin kokemusasiantuntijana tätä  usein pohtinut ja osittain myös tätä ilmiötä vierastanut.

Älkää käsittäkö väärin, minusta on erityisen tärkeää, että kokemusasiantuntijoita hyödynnetään mahdollisimman laajasti ja toivon tuominen on tärkeää.

Olen kuitenkin itse kamppaillut oman tarinan ja sen kertomisen kanssa sen suhteen, että kerrottuna kaikki tuntuu näyttäytyvän hienommalta, kuin mitä se todellisuudessa onkaan. 

 Toisinaan tuntuu, että harteilleni yritetään laittaa sankarin viittaa, jota en halua.

 
Vaikka olen kulkenut vaikean polun masennukseni kanssa ja se työ, jonka olen tehnyt itseni kanssa, on hieno, ei tarinani ole poikkeuksellinen. Olen ihan tavallinen ihminen, niin kuin jokainen meistä.

Kuinka saan sisällettyä esimerkiksi muutaman kymmenen minuutin kestävään puheenvuorooni yli kymmenen vuotta elämästäni kaikkine haasteineen, ylä- ja alamäkineen, epätoivonhetkineen ja pieniin askeliin kohti parempaa.

Se tehtävä ei ole helppo ja tehtävä vaikeutuu vielä, jos joku toinen ihminen, esimerkiksi toimittaja kertoo tarinani, tai oikeammin oman tulkintansa minun tarinastani.

 

Muistan itse ajan, kun olen ollut pohjalla ja lukenut jonkun toisen toipumistarinan. Muistan miettineeni, että hienoa, hän on toipunut, muttei tuo ole minulle mahdollista. Ajattelin olevani ”menetetty tapaus”. 

Toipumistarinoiden tarkoitus ei ole syyllistää tai aiheuttaa turhautumista, mutta toisinaan niin voi käydä.

 

Kolumnissa otettiin myös kantaa siihen, että kokemuspuheenvuorojen kautta tarina kilpistyy usein yksilön taisteluun ja sen voittamiseen itse.

Kokemukseni mukaan kuitenkin paranemisessa tarvitaan valtavasti tukea toisilta ihmisiltä, ystäviltä, perheeltä ja ammattiauttajilta. Sen lisäksi tarvitaan ripaus hyvää tuuria, että onnistuu löytämään juuri oikeat ihmiset oikeaan aikaan ja olemaan oikeassa paikassa, silloin kun jotain hyvää tapahtuu. Ja toipuminen tarvitsee aikaa.  Määrittelemättömän määrän aikaa.

Eikä ole olemassa yhtä reseptiä, ”tee näin ja näin niin toivut.” Jokaisen on kuljettava oma polku ja se on aina uniikki.

 

On valtavasti asioita, johon yksilö ei voi itse vaikuttaa. Toipumistarinoiden yksi riski on se, että tarina rakentuu liiaksi yksilön varaan ja herättää ajatuksen, että sairastuminen ja sairaudesta toipuminen on yksilön omalla vastuulla ja jonkin sortin velvollisuus. Näin ei ole.

 

Ja mitä loppujen lopuksi edes toipuminen on? Onko se sitä, kun masennus tai muu sairaus on kokonaan kadonnut eikä merkkiäkään siitä ole enää jäljellä, että kaikki palaa täysin samaksi kuin ennen sairastumista?

Jos näin on, en voi itsekkään sanoa toipuneeni. En usko, että sellainen toipuminen on koskaan mahdollista. Masennus on kuitenkin muuttanut minua niin monella tapaa. Muutos ei ole kaikin puolin huono asia, mutta olen joutunut kamppailemaan sen kanssa.

Minulle toipuminen on ollut sitä, että voin elää suhteellisen normaalia elämää ja tehdä niitä asioita, joista nautin. Pysytn tavoittelemaan niitä unelmia, joita haluan, huolimatta siitä, että synkät ajatukset tulevat aika ajoin.

 

Mielestäni on tärkeää, että jo kokemusasiantuntijoiden koulutuksessa ottaa tämä asia huomioon.

 On tärkeää, että erilaisissa tilanteissa olevat ihmiset pääsevät koulutuksiin ja saavat koulutusta tuoda tarinaansa esiin turvallisesti ja omalla tavalla.

 Kiinnitetään huomiota siihen, että erilaiset kokemustarinat pääsevät kuuluviin, myös sellaiset, joissa toipumista ei ole tullut.

Olen myös ymmärtänyt, että toipuminen voi olla todella huono sana.

-Titta-