Taiteen merkitys toipumisessa

 Kuinka voi kertoa omasta pahasta olosta muille, jos siihen ei löydä sanoja? Kun sisällä on määrittelemätön paha olo ja möykky, mutta ei osaakkaan kertoa mitään muuta tai mikä painaa.

17-vuotias minä mietin tätä kysymystä paljon. Viimein ympärilläni oli ihmisiä jotka halusi auttaa, mutta huomasin, etten minä osaa ottaa sitä vastaan ja paha oloni lamautti minut täysin.

En muista enää miten päädyin käyttämään kappaleiden lyriikoita ja runoja. 

Sain sanoja joilla pystyin kertomaan olostani ja tajusin, etten ollut yksin tunteideni kanssa. Sain viimein mahdollisuuden tulla ymmärretyksi. 

Niinä aikoina minulle muodistui monta kappaletta hyvin tärkeäksi ja monet niistä ovat sitä edelleen. Ne nostavat edelleen kyyneleet silmiini, mutta nykyään eri syystä kuin ennen. Ne muistuttavat minua siitä mistä kaikesta olen jo selvinnyt.

Kun olin aikani käyttänyt niinsanotusti muiden sanoja, aloin uskaltaa hapuilla myös omiani. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ja sitä kautta sain purettua tuntemuksia, joita en osannut tai uskaltanut sanoa ääneen. 

 Lapsena rakastin piirtämistä ja minulle on kerrottu, että istuin tuntikausia seuranani vain paperia ja kyniä. Jo lapsena piirtäessä suljin muun maailman ympäriltäni ja humpsahdin omaan maailmaani ja ajantaju katosi.

Jossain kohtaa piirtäminen oli jäänyt pois elämästäni ja noihin elämäni synkkiin aikoihin löysin sen uudelleen. 

Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin uskalsin näyttää töitäni yhtään kenellekkään.

Kun piirrän tai maalaan menen edelleen omaan maailmaani ja ympärillä oleva katoaa. 

Sille on löytynyt "oikea" nimikin: hyperkeskittyminen.

 Silloin maailmassani on vain minä ja minun sillä hetkellä edessäni oleva työ. Sillä hetkellä en nää, kuule tai ajattele mitään muuta.  Se on kamalan vapauttavaa ja puhdistavaa, vaikeat tunteet jäävät paperille.

Olen vieläkin aika epävarma omasta taiteestani ja omista töistäni ja minua pelottaa edelleen joka kerta näyttää töitäni muille, mutta enää en anna pelon estää minua. Ja olen myös huomannut, että pelkään ihan turhaan, eihän taide ole niin vakavaa!

Voisi kai sanoa, että taide on minulle selviytymiskeino. 

Se on ollut minulle kuin viimeinen pelastusköysi johon tartuin, kun olin hukkumassa pahan olon alle. Edelleen se on keino, jolla voin hallita omia tunteitani ja jonka avulla pystyn rauhoittumaan, keskittymään ja ns. puhdistamaan itseäni. 

-Titta-