Kun kahdesta tulee kolme - oma aika, saako siitä pitää kiinni?

Minulle oma aika on aina ollut hyvin tärkeää. Itsekseni vietetty aika on minulle asia, josta en suostu ihan heti luopumaan. Olemalla yksin ja tekemällä minulle mieleisiä asioita pidän itseni kunnossa ja virkeänä.

Yksin olo on minulle sama kuin hengähdystauko, paussi kaiken sosiaalisen kanssakäymisen keskellä.

Jos en saisi välillä olla itsekseni, en osaisi olla kunnolla läsnä muiden ihmisten seurassa. Olen introvertti, mutta nautin silti ihmisten seurasta. Joskus vain ”sosiaalinen patterini” hujahtaa loppuun ja minun on päästävä olemaan yksin.  Huomaan melko pian, jos olen ollut todella paljon ihmisten seurassa. Silloin kaipaan omaa askartelu/tietokonehuonettani, jossa voin kuunnella musiikkia tai katsoa dokumentteja ja piirtää, pelata, maalata, ihan mitä haluan!

Myönnän, että kun aloitin elämäni ensimmäisen, vakavan suhteen, jossa edelleen olen, oli minulle hieman hankalaa astua alas korkeuksistani, josta käsin vaadin itselleni aikaa. Tilanne vaati totuttelua. Koin hieman ahdistavana sen, että tämä uusi ihminen elämässäni haluaa viettää aikaa kanssani näin kauhean paljon! Onneksi valitsin puolisoni hyvin, sillä hän oli myös alussa samanlainen oman tilansa kaipaaja. Kummankin elämään sopi loistavasti se, että tapasimme aina viikonloppuisin ja viikot vietimme omissa oloissamme ja pidimme yhteyttä viestien kautta. Tietysti suhteen edetessä ja syventyessä asioita alettiin katsella ihan eri kantilta, mutta tällä hetkellä suhteessamme kummankin oman ajan tarve otetaan hyvin huomioon. Kumpikin saa mennä ja tulla miten haluaa keskittyen omiin juttuihin, mutta kuitenkin nautimme tarpeeksi toistemme seurasta.

Parisuhteessa ollessa haluan tietysti keskittyä kumppaniin ja hänen kanssaan yhdessä vietettyyn aikaan, mutta myös toisen kanssa eläessä voi kaivata yksin olemista. Sen verran minä omasta seurastani nautin, että en kykenisi suhteeseen, jossa on kasvettu niin sanotusti yhteen.

Tulevana talvena suhteeseemme ja erityisesti OMAAN AIKAAMME tulee erittäin iso muutos, kun meidän perhe kasvaa yhdellä henkilöllä. Marraskuusta eteenpäin jaamme oman aikamme pienen ihmisen kanssa, joka tarvitsee meitä kirjaimellisesti vuorokauden ympäri. Tämän olen tiedostanut alusta lähtien, sillä eikös se vähän niin kuin kuuluu vanhemmuuteen. Olen valmistautunut oman aikani menetykseen henkisesti, tiesin miten käy kun menee lapsia tekemään. Uhrauksia, niitä me aikuiset heidän eteen teemme.

Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi hieman kyynel silmäkulmassa ja sisäisesti kiukutellen myöntänyt, etten voi enää paeta oman huoneen nurkkaan maalaamaan tauluja tai pelaamaan videopelejä juuri sillä hetkellä, kuin itse haluan. Minun on annettava minun omasta ajastani toiselle ja vieläpä enemmän, kuin mihin olen tottunut.

Puolisolleni pystyn myöntämään esimerkiksi ruuhkaisessa kaupassa tai usean päivän sosiaalisen putken jälkeen, että nyt vähän ahdistaa, kaipaisin omaa rauhaa. Huomaan puolisostani, milloin hän haluaa olla yksin ja hän huomaa saman minusta. Silloin ei tarvitse erikseen asiasta keskustella, vaan osaamme vetäytyä omiin oloihimme ja antaa toisen olla rauhassa. Onneksi nykyään pystymme puhumaan suoraan yksin olemisesta, eikä itsekseen viihtyvä parempi puolisko herätä huolestuneita kysymyksiä tai lause "Haluan omaa aikaa" nosta niskavilloja pystyyn. Toivon, että tämä sama järjestely onnistuu edes osittain myös sen jälkeen, kun perheemme uusin jäsen on asettunut taloksi.

Tulevaisuudessa haluan ehdottomasti pitää kiinni siitä, että minulla ja puolisolla molemmilla on ajoittain myös sitä omaa aikaa sekä mahdollisuus huolehtia parisuhteestamme.  Olemme jo suunnitelleet vanhempainvapaiden pitoa niin, että hoidamme vauvaa vuorotellen. Kumpikin meistä tarvitsee ja haluaa omaa aikaa, siksi haluamme molempien kohdalla tätä toteuttaa ja kunnioittaa kummankin toiveita.

Viime keväänä minä halusin erityisen paljon viettää aikaa yksin. Oli ikävää, kun puolison kanssa oman ajan tarve meni hieman ristiin. Puoliso olisi halunnut istua joka ilta yhdessä ja katsoa elokuvia, kun minä taas halusin vetäytyä omaan nurkkaani ja olla yksin. Kaipasin omaa rauhaa ajatuksieni selvittämiseen. Raskaus oli erittäin toivottu asia, mutta kun tuijotin positiivista raskaustestiä pöntöllä istuessani, tuntui, että ajatukset menivät sen siliän tien sumppuun. Elämämme oli muuttumassa peruuttamattomasti ja onnelliset tunteet suoraan sanottuna jäivät vyöryvän negatiivisten tunteiden massan alle. Näin vaan mielessäni, kuinka epäonnistuisin. Yhtäkkiä kaikki tuntui niin pelottavalta ja vaikealta. Entä jos en osaa edes hoitaa niin pientä vauvaa? Mitä jos masennun synnytyksen jälkeen? Kuinka me pärjäämme taloudellisesti? Ja yksi iso aihe, minkä tiesin muuttuvan lopullisesti: ENTÄ MUN OMA AIKA?

Totta kai olen näitä asioita miettinyt ja joihinkin varautunut jo silloin, kun raskautta alettiin suunnittelemaan. Mutta siinä tilanteessa kaikki tuntui yhtäkkiä niin todelta ja ajatukset räjähtivät päässäni.

Nyt, kun olen saanut olla niin yksin kuin kaksin ja puolisoani olen patistanut menemään ja tulemaan miten haluaa (tosin tästä olen hieman kateellinen, itse kun ei pahoinvoinnilta ja väsymykseltä ole päässyt juuri missään käymään) ovat ajatukseni huomattavasti selkiytyneet. Ja mieliala on mitä parhain! En sano, että eläisin ihanan kevyessä ja helpossa raskauskuplassa ja katsele kaikkea vaaleanpunaisten rillien läpi, vaan olen saanut tarpeeksi omaa aikaa, jotta olen saanut ajatukseni ja tunteeni jäsenneltyä.

Alkuraskauden ahdistus on hälvennyt ja huomaan ajattelevani yhä usein, miten hyvä tiimi me olemme ja tulemme kyllä selviämään kaikesta. 

Luovuus ja käsillä tekeminen ovat elämäni suurimpia rakkauksia. Luova tekeminen on aina tuonut minulle rauhaa ja joskus niin syviä ja mahtavia tunteita, että tuntuu kuin sisälläni hehkuisi. Luova tekeminen on minulle ehdottomasti yksi parhaista keinoista viettää omaa aikaa.

Yksin puuhaillessani minä piirrän, maalaan, teen kierrätysesineistä uutta. Sisustan nukkekotia, teen pieniä sisustuselementtejä, leikkelen, liimaan ja väritän. Samalla kuuntelen podcasteja, musiikkia tai katson videoita. Ajatukset lentelevät ihan just siellä, missä ne haluavatkaan liidellä. Enkä yritä ohjata niitä tiettyyn suuntaan. Ehkä se on samankaltaista ajatustyötä, kuin mitä unessa ollessa tapahtuu.

Käsillä tehdessäni en kiinnitä huomioita ajatuksiini, vaan annan ajan kulua, teen vain ja en mieti liikoja. Se on ihana tunne, kun uppoaa omaan tekemiseen niin, ettei vain jaksa enää ajatella.

Päässäni myllertäneet ajatukset liittyen raskauteen, pelot, ahdistukset ja muut ikävät asiat alkoivat löytää paikkansa pääkoppani sisällä. Hyväksyin pikkuhiljaa sen, että näitä asioita on hyvä miettiä eikä ole väärin myöntää, että joo, oman ajan menettäminen harmittaa. Moni muukin asia harmittaa mutta saadessani rauhoittua näiden tunteiden kanssa, on minun helpompi hengittää ja nähdä myös niitä ihania positiivisia puolia!

Yksi päivä katselin raskausaikana tekemiäni teoksia. Niitä oli kertynyt yllättävän paljon ja aloinkin ajattelemaan, että olisipa kiva laittaa näitä näytille jonnekin. Teoksissa ei ehkä ole yhteistä teemaa, mutta minulle itselle ne kuvastavat rauhaa, omaa tilaa ja sitä ajatustyötä, mitä olen keväästä asti itseni kanssa käynyt läpi. Valmistautumista uuteen perheenjäseneen. Omien teosten esille kärrääminen on aina yhtä hirveän ihanaa ja jännittävää, mutta kerrankin olen ylpeä teoksistani ja minulle syntyi kova halu saada niitä näytille.

Näyttely Kiuruveden kirjaston aulassa järjestyi hyvin helposti ja yllättävän nopeasti. Enää puuttuu vain kehysten hankkiminen. Pian olisi jo näyttelyn pystytys edessä.

En tietenkään voi luvata, että koette samanlaista hyrskynmyrskyä teoksia katsellessanne, kun minä olen kokenut, mutta toivon oikein kovasti, että nautitte töistäni ja ne herättävät teissä ajatuksia!

Ja jos ei muuta, niin annan ilmaisen vinkin! Näyttelyn rauhassa katsominen ja jälkeenpäin kirjastossa hidas käveleminen ja kirjojen selaaminen voi myös olla sitä omaa aikaa!

Muistakaa kuunnella itseänne ja rauhoittua yksin silloin, kun siihen on mahdollisuus. Jokainen meistä kaipaa joskus yksin oloa ja rauhaa. Oman ajan järjestäminen on halvinta terapiaa!

-Jenni