Ihminen tukena vaikeina aikoina

Keskustelin tänään työkaverini kanssa mielenkiintoisesta aiheesta. Puhuimme ensin omasta kasvatuksestamme ja huomasimme, että vaikka meillä on ikäeroa noin 30 vuotta,niin erään yhteisen asian olimme kumpikin oppineet jo nuorena. Olemme nimittäin samaa mieltä siitä, että läheisistä, huonompiosaisista ja muista ihmisistä huolehtiminen on arvokasta, tärkeää ja sitä ei pidä ylenkatsoa.

Ihmisten auttaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Eikä avun vastaanottaminen. Aina ei tiedä, miten toista voisi auttaa, eikä autettava välttämättä halua ottaa toisen tukea vastaan. 

Minä olen joskus uinut niin syvissä vesissä, että en ole halunnut apua keneltäkään. Olen systemaattisesti tuhonnut ihmissuhteitani, hankaloittanut tapaamisia ystävieni kanssa ja tavoitellut täydellistä yksinäisyyttä. En kaivannut ketään elämääni. Olin niin pahasti masentunut, etten yksinkertaisesti kestänyt muiden ihmisten seuraa kovin pitkään.

Mielestäni olin niin synkeää seuraa, että halusin suojella muita surullisilta ajatuksiltani. En osaa pukea sitä tunnetta sanoiksi, mutta se olo koostui vihasta, katkeruudesta, surusta ja kaipuusta. Minulla oli halu olla sosiaalinen, koska olen aina saanut energiaa muiden ihmisten seurasta. Mutta en vain osannut olla sosiaalinen. Ahdistuin sosiaalisissa tilanteissa enkä mielestäni yksinkertaisesti kyennyt keskustelemaan mistään tai edes muodostamaan järkeviä lauseita. Halusin käpertyä omaan pahaan olooni ilman, että vedän siihen ketään läheistäni mukaan.

Minusta tuli taitava välttelemään sosiaalisia kontakteja. Kyselyihin voinnistani vastasin vain, että vointini on ihan hyvä, että olen vain vähän väsynyt. Loppuun lisäsin vielä että ”Kyllä tämä tästä”. Saatoin lupautua lähtemään kahville ystävän kanssa, mutta kotiovella ahdistuin niin pahasti, etten pystynyt lähtemään. Ystävälle lähetin hätäisesti kyhätyn tekosyyn, miksen pääsekään tulemaan. 

Aika pian tavoitin sen, mitä olin halunnut. Olin yksin. Jopa parhaimman ystäväni olin työntänyt kauemmas. Läheiset eivät päässeet korkean muurin yli, minkä olin ympärilleni rakentanut.

Mietin itseäni ja menneisyyttäni ja tunnen surua. Haluaisin halata itseäni oikein kovasti ja luvata, että kyllä asiat kääntyvät parhain päin. Sanoisin myös, että päästä läheisesi takaisin elämääsi. Olisinpa tiennyt, miten paljon oloani voikaan toisen ihmisen läheisyys auttaa.

Onneksi tilanteeni ei ole enää noin synkkä. 

Sosiaalisten tilanteiden tuoma ahdistus vaati pitkän ajan purkaantua ja helpottua, mutta nyt olen jättänyt vaikeimmat ajat taakseni ja nautin säännöllisestä, hyvästä elämästä. Olen oppinut sen, että avun pyytäminen ei ole väärin eikä sitä tarvitse hävetä. Tiedän, keille ihmisille voin puhua, kun vointini on huonompi. Samoin ystäväni voivat puhua minulle! Välittäminen on vuorovaikutusta.

On outoa, miten vasta viime vuosina olen tajunnut, kuinka paljon muiden ihmisten apu minua onkaan auttanut läpi elämäni. En aina ole halunnut tai  kyennyt näkemään sitä, miten paljon läheiseni ovat seisoneet tukenani myös kaikista vaikeimpina aikoina. Olen juossut karkuun jopa ammattilaisten tuomaa apua, olen vältellyt heitä ja valehdellut päin naamaa todellisesta voinnistani. Olen ajatellut, että pärjään yksin enkä ole halunnut vaivata ketään omilla asioillani.

Mutta vaikka olen ollut kuinka katkera, vihainen, työntänyt kaikin voimin ihmisiä läheltäni pois, ovat läheiseni silti rakastaneet minua ja toivoneet, että huono oloni helpottaisi. Ammattilaiset ovat joskus nähneet valheideni läpi ja yhä sinnikkäämmin yrittäneet tarjota minulle apua.

Olen ollut todella onnekas sen suhteen, että aina joku ihminen on saanut minun henkilökohtaisen muurini purettua. Se henkilö on saattanut olla omahoitaja, ystävä tai kumppani. Myös koirani on ollut yksi suurimmista tukijoistani, vaikka se voikin hassulta kuulostaa!

Erittäin suuren vaikutuksen elämääni on tehnyt se, kun joku on kysynyt, miten voin. Hän näyttää eleillään ja sanoillaan, että on oikeasti kiinnostunut minusta ja voinnistani! Minulle on tullut olo, että tämä ihminen kysyy ihan tosissaan, välittää siitä mitä sanon ja kuuntelee minua. Sillä tavalla korkea muurini on alkanut pikkuhiljaa sortua. Minua ei ole tarvinnut hemmotella, viedä hurjille seikkailuille tai ostella minulle tavaroita. Suurin hyvän olon tunne on tullut siitä, kun olemme ystävän kanssa vain keskustelleet asioista, hoitaja on koskettanut olkapäätä, tai olen saanut siskolta lämpimän halauksen.

Kaikista eniten minua on auttanut se, että minut on otettu vastaan juuri sellaisena kuin olen. Minua ei ole arvosteltu, ongelmiani vähätelty, hermostuttu mielialanvaihteluistani tai oltu välinpitämättömiä. Minua on kuultu ja minut on otettu tosissaan. Minulle se on ollut juuri sitä apua, mitä olen niin kipeästi kaivannut. Minut on aidosti kohdattu ihmisenä!

Toisen ihmisen aidossa kohtaamisessa, kuuntelemisessa ja tukena olemisessa on jotain herkkää ja kaunista. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että avun pyytäminen voi vaatia valtavan määrän rohkeutta. Aina se ei ole yksinkertaista. Läheisen vaikeuksien kuunteleminen ja omien asioiden avoimesti jakaminen voi tuntua pelottavalta. Mutta on hyvä muistaa se, että vaikka joku sinulle kertoo avoimesti asioistaan, ei hän välttämättä odota sinun keksivän ratkaisuja ongelmiin. Joskus riittää se, että saa puhua avoimesti ja vapaasti, kun toinen kuuntelee ja on lähellä. Pelkkä puhuminen voi helpottaa oloa suunnattomasti. 

Toisen ihmisen tukemisen, kuuntelemisen ja auttamisen ei tarvitse olla vaikeaa eikä se vaadi taikatemppuja. Avun vastaanottaminen ja itse auttaminen eivät välttämättä ole helppoja asioita ja ne voivat viedä aikaa, mutta vakuutan, että lopussa kiitos seisoo. 

Me olemme kaikki erilaisia ja arvokkaita. Jokainen on oikeutettu apuun eikä ketään tulisi jättää huomiotta. Kysykää ystävältä, perheenjäseneltä, opiskelijatoverilta, isoäidiltä miten hän voi. Muistetaan huomioida muut ihmiset ympärillämme. Sillä pääsee jo pitkälle!

-Jenni