Kiusaajani -Watch me now!

Kesällä meitä juuri kuudennen luokan lopettaneita jännitti kamalasti. Pienemmästä koulusta oli tulossa siirtyminen isompaan kouluun, yläasteelle. Jännitys oli kuitenkin positiivista. Nimilista uudelle luokalleni tulevista henkilöistä julkaistiin loppukesästä. Listalla oli parhaat ystäväni, mutta myös muita tyttöjä. Ystävieni kanssa arvuuttelimme, millaisiahan he olisivat: ”Sara on varmaan vaaleahiuksinen”, ”Ainot ovat aina mukavia”, ”Tällä tytöllä on kiva sukunimi” (nimet muutettu). Uudelta luokalta saattaisi löytyä monta uutta kaveria.

Ensimmäinen koulupäivä koitti. Ystävieni kanssa olimme kaikki hiukan hiljaisia ja ujoja. Uusi luokka vaikutti kumminkin mukavalta. Kunnes. Minä ja ystäväni kuljimme käytävää pitkin, kun luokallamme olevat tytöt huudahtivat: ”Idiootteja kello 12”. Me katsoimme heitä hämmästyneinä ja kiiruhdimme pois.

Tuosta alkoi kaveriporukkani seitsemännen luokan piina. Kiusaajiin päin ei saanut katsoa vaan katse piti laskea varpaisiin. Vaatteet olivat noloja ja rumia ja jos samaa hupparia piti useamman päivän putkeen, oli iljettävä. Urheilusuoritukset olivat naurettavia. Puheääni ja -tyyli oli ruma. Ulkonäkö oli ällöttävä. Uusi hiustyyli oli ”pottapää”. Kävelytyyli oli väärä. Kiusaajat kehottivat myös ystäviään kiusaamaan meitä ja pian olimmekin yleinen naurunkohde.

Mitä käy tytölle, joka saa kuulla, että kaikki hänessä on naurettavaa, rumaa ja ällöttävää? Hän alkaa miettiä miten tappaisi itsensä. Kouluun lähtiessä itkin. Silloin vanhempani ymmärsivät, että minua kiusataan. Tieto meni opettajille, kiusaajia puhuteltiin ja pikkuhiljaa kiusaaminen väheni. Yhdeksännen luokan lopettelimme aivan ok väleissä kiusaajien kanssa.

Kiusattuna olemisesta minulle jäi hyvin vahva epävarmuus itsestäni. Lukiossa tilanne oli kuitenkin hyvä, sillä minulla oli vierelläni ystävät, joiden kanssa olimme pitäneet yhtä jo yli 10 vuoden ajan. Syksyllä 2016 aloitin opintoni korkeakoulussa. En tuntenut ketään uusista luokkakavereistani ja vanhat traumat nostivat päätään. Kuinka yksikään näistä ihmisistä voisi pitää minusta? Milloin joku huomaisia, kuinka ruma, ällöttävä ja tyhmä ihminen olenkaan. Sulkeuduin. Kouluun meneminen ahdisti. Koulunkäynti kärsi. Lopulta päädyin itsetuhoisena sairaalaan. Diagnoosiksi sain keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön, joiden myötä jäin sairaslomalle.

Lääkitys ja terapia toivat hyvän vasteen ja pääsin jatkamaan opintojani puolen vuoden jälkeen. Terve en ollut, mutta paranemaan päin. Ja kuinka ihania ihmisiä minulla olikaan opiskelutovereinani!

Kirjoittaessani tätä mietin, mitähän kiusaajani ajattelisivat tätä lukiessaan. En usko, että he ymmärsivät kuinka suurta surua ja ahdistusta aiheuttivat, enkä usko, että edelleenkään. Muistavatkohan he edes? Toisaalta minua myös hieman hävettää kuinka ”pienestä” menin rikki. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa saa lukea äärimmäisiä kiusaamistapauksia, joita voisikin paremmin kuvailla mm. pahoinpitelyiksi, kunnianloukkauksiksi ja varkauksiksi. Minuun ei ikinä kajottu fyysisesti ja kiusaaminenkin kesti vain noin vuoden. Ja silti sillä oli kauaskantoiset vaikutukset. Mutta kenenkään ei pitäisi kestää minkäänlaista kiusaamista. Minulla ole mitään syytä hävetä sairastumistani. Ihmiset kestävät näitä taakkoja eri tavalla, eikä ikinä voi tietää, kuinka paljon painoa siellä pienessä repussa jo on kannettavaa.

Nykyään olen täysin terve ja vuoden päästä valmistun insinööriksi. Elän ihanaa elämää itsevarmana nuorena naisena, kolmen koiran omistajana ja ainejärjestömme puheenjohtajana. Miettiessäni kehitystäni siitä ujosta, surullisesta tytöstä nykyiseksi minäkseni, tunnen ylpeyttä. Kivisen polun kuljettuani olen rohkea ja myötätuntoinen nainen, joka tuntee itsensä ja oman hyvinvointinsa arvon. Kiusaajani -Watch me now!

Kiusatut -Teidän ei pidä taistella näiden asioiden kanssa yksin vaan pyytäkää apua. Elämällä on teille hienoja juttuja tarjottavana.

Kiusaajat -Miettikää, mitä tuskaa aiheutatte kiusatessanne ja miettikää mitä saatte aikaan, jos lopetatte ja alatte vastustamaan kiusaamista. Siinä puhutaan elämänsuuruisista asioista.

 -Maarit Petäjäjärvi-

Valokuvat ottanut Janne Airaksinen